Kun Uncharted: Drake's Fortune julkaistiin kaksi vuotta sitten, pelimaailma sai todistaa miten uskomatonta jälkeä nykyteknologialla saadaan aikaan. Odotukset olivat siis syystäkin kovat jatko-osalle. Mutta pelko pois, Naughty Dog ei pelkästään osaa hommaansa, vaan täysin hallitsee sen.
Aloitus on ehdottoman tärkeä, niin pelissä kuin elokuvassakin. En lähde pilaamaan Among Thievesin alkukohtausta selittämällä, vaan heitän pallon Sinulle. Katso ja ihaile:
Jos joku tempaa mukaansa, niin tämä!
Juoni kulkee flashbackin muodossa puolenvälin paikkeille, kunnes pelaaja saavuttaa "nykyhetken". Mutta mikä saakaan sankarimme, Nathan Draken paikkoihin, kuten Borneo, Nepal ja Istanbul? Marco Polo, ja etenkin hänen laivueensa kolmentoista kadonneen laivan kohtalo. Erinäiset juonenkäänteet johdattavat pelaajan Shambhalaan, joka yleisemmin tunnetaan nimellä Shangri-La. Nyt ei siis jahdatakaan ihan syöttikaloja!
Jo edeltänyt osa oli uskomaton kaikilla osa-alueilla. Animaatio, ulkoasu, äänimaailma, välianimaatiot, tarinankerronta, oikeastaan lähes kaikki oli täyttä priimaa. Juonikin oli ehdottomasti yksi parhaita näkemiäni, vaikkakin loppupuolella sorruttiin pienille selityksille jääneeseen yliluonnollisuuteen.
Mutta vaikka kuinka asiaa tarkastelee, Among Thieves vyöryttää vieläkin huikeampaa peliviihdettä kaikilla rintamilla. Pelihahmo liikkuu vieläkin realistisemmin, ja samaistuminen pelihahmoon on helppoa. Nathan ei vain supersankaroi itseään täydellisesti esteiden ja vihollisten läpi, hän tekee sen jokamiesmäisesti ähisten ja puhkuen, aina välillä mokatenkin, ja useimmiten sanoo juuri sen, mikä itselläkin on mielessä juuri sillä hetkellä.
Visuaaliselta puoleltakaan ei löydy muuta kuin kehuttavaa. Ensin saatetaan juosta suojasta suojaan räjähdysten keskellä, luotien viuhuessa ympärillä, ja sitten ollaankin tutkimassa vanhoja raunioita häikäisevän kauniissa maisemissa. Välianimaatiotkin ovat kokeneet kasvojenkohotuksen, myös kirjaimellisella tavalla. Hahmot näyttävät realistisemmilta kuin voisi uskoakaan.
Äänimaailmakin ansaitsee ylistystä. Musiikit sopivat joka hetkeen täydellisesti, ja kuvastavat tunnelmaa uskomattomasti. Ääninäyttelykin on upeaa, äänet on valittu hienosti, ja pelihahmojen pienimmätkin ähkäisyt hyppiessä tai propaanisäiliöitä heitellessä välittävät pelaajalle realismin tuntua, sekä läheisyyttä pelimaailmaan.
Itse pelaaminen on helppoa ja erittäin hauskaa. Oli sitten kyse ammuskelukohtauksesta nepalilaisessa kylässä, nyrkkitappelusta junassa tai kiipeilystä rauniokaupungissa, pelaaminen tuntuu koko ajan luonnolliselta, eikä naurettavia rajoituksia tai näkymättömiä seiniä ole.
Seikkailupuolta on kohennettu monin tavoin. Drake pystyy nyt kiipeilemään seinillä lähes vapaasti, ja animaatioita sekä pelihahmon reaktioita on joka lähtöön. Drake pystyy myös ampumaan lähes mistä tahansa asennosta, heiluessaan köydellä, roikkuessaan kielekkeeltä, tai melkein mistä vain. Ongelmanratkaisuakin löytyy, mutta melko vähän, jotta pelaajan mielenkiinto säilyisi paremmin. Pelaajaa auttamassa on (taaskin) edellisosasta tuttu Draken päiväkirja, johon on kirjattu vihjeitä ja taustatietoa. Mukana on myös koko liuta vitsejä, joten kannattaa selailla kirjan sivuja vapaa-aikanakin.
Mutta ei seikkailua ilman räiskintää. Edellisosassa liian suurta osaa hallinneita räiskintäkohtauksia on paranneltu, mutta kaikkia ongelmia ei saatu poistettua. Ammuskelua on yhä paljon, mutta menon tasapainottamiseksi voi vaihtoehtoisesti hiipiä, ja napata viholliset hiljaa yksi kerrallaan. Aseet ovat vieläkin hyvin valittuja, mutta armottoman tehottomia.
Tavalliseen vihulaiseen saa pumpata lippaallisen lyijyä ilman sen kummempaa vaikutusta. Vaikeustason kanssa on sorruttu siis samaan ongelmaan kuin edellisosassa. Tehottomat aseet pelaajalla, superpanssaroidut tarkka-ampujat vastassa. Pelin loppupuolella alkaa varsinkin esiintyä turhautumista, kun vastaan tulee miniguneja heiluttavia panssariveikkosia, jotka eivät kuole sitten millään. Samalla pelaajan suoja-asemiin sataa roppakaupalla kranaatteja, ja taktista vetäytymistä harjoittavat pelaajat kokevat loppunsa haulikkomiesten ylitarkkaan tulitukseen. Yliluonnollisuuksiltakaan ei valitettavasti aivan vältytä taaskaan.
Mutta vaikka kuinka vastaan tulisi vaikeuksia, ei sillä yksinkertaisesti ole merkitystä, kun koko muu peli on puhdasta, henkeäsalpaavaa peli-iloa, höystettynä upeilla grafiikoilla sekä mahtavilla animaatioilla! Ai niin, juonikin on täydellisyyttä hipova!
No, eiköhän se anna kohtuullisen hyvän kuvan yksinpelistä. Siirtykäämme siis moninpelin ihmeelliseen maailmaan.
Among Thievesin moninpeli on melko monipuolinen, mukana on tuttujen tappomatsien lisäksi mm. lipunvaltausta sekä aarteenryöstöä, jossa kentällä oleva aarre tulee kuskata oman joukkueen arkkuun. Pelaajamäärä 6 vs. 6 on sopiva kenttien kokoon nähden. Tavanomaisten matsien lisäksi mukana on myös nykymuodin määräämä co-op -yhteistyöpelitila. Tällä on kaksi alalajia, toinen on muodissa oleva selviytymistila, jossa pelaajat puolustautuvat päälle vyöryviltä vihollismassoilta, toisessa pelaajat etenevät yksinpelistä tutuissa maisemissa tavallisen kentän menoa mukaillen.
Moninpelissä yhteistyö onkin mukavasti esillä. Ryöstössä hidas aarteenkantaja on avuton ilman tulitukea, pahimmassa pinteessä patsaan voi heittää vaikkapa kaverille. Co-op:ssa yhteistyön merkitys onkin ilmiselvä. Olisi kuitenkin parempi, jos tiimipelaamisesta palkittaisiin Battlefield: Bad Companyn tyyliin, jotta sooloilijoillakin olisi edes pieni motivaatio kaverin auttamiseen.
Käytännön tasolla U2:AT:n moninpeli ei ole parhaimmasta päästä. Pelin löytämisessä voi kestää pitkästyttävän kauan. Touhun nopeudesta kertoo ruudulle ilmestyvät tekstit: "Etsitään parasta peliä... Etsitään sopivaa peliä... Etsitään mitä tahansa peliä...". Mutta kun pelaajat lopulta löytyvät, saa demokratian kunniaksi äänestää kenttävalinnasta. Seuraavaksi pitää mykistää mölyävät kanssapelaajat, onneksi kaikki voi hiljentää kerralla...
Niin yksin-, kuin moninpelissäkin saavutetut mitalit tuovat rahaa pelinsisäiseen kassaan, jonka sisällöllä voi ostaa erilaisia pelihahmoja, -asuja, (enemmän tai vähemmän) huijauskoodeja kuten Laaki ja vainaa -tapot, tai Ei painovoimaa, joka lähettää kuolleet viholliset lentelemään kuin kosmonautit ikään, valitettavasti heittäen aseensakin kohti taivaita.
Moninpelissä rahalla voi hankkia aseparannuksia, pelihahmoja tai Call of Duty 4 -tyylisiä kykyjä, kuten nopeampi lataus, tai kaikkien ”rakastama” CoD 4:stäkin tuttu Martyrdom, joka pudottaa kranaatin aina kun kuolet. Harmi vain, että joku unohti laittaa sokan mukaan...
Omasta mielestäni moninpeli on ihan kivaa plussaa, mutta koska se ei tarjoa mitään mullistavaa tai erityistä, on pääpaino selkeästi yksinpelissä. Uncharted 2: Among Thieves on upea kokoelma sulavaa pelattavuutta, erinomaista äänimaailmaa, ja mukaansa tempaavaa tarinankerrontaa. Peli tarjoilee lisäksi Wau-hetkiä, jotka saavat haukkomaan henkeä, ja ylistämään Naughty Dogia. Lisää tälläistä! Tämä jos joku on syy hankkia PS3, Uncharted-sarja kun on PlayStation-yksinoikeuspelien aatelia!
Tämä miellytti:
täydellisyyttä hipova, upealla tarinalla varustettu seikkailu, jota ei tule jättää väliin
Tämä ärsytti:
loppua kohti tullessa sorrutaan ällövaikeisiin vihollisiin
Tämä yllätti:
Wau-hetkiä vaikka muille jakaa, miten näin hyviä pelejä voidaan edes valmistaa?
PELATTAVUUS: 10/10
+ sulava animaatio
+ mahtavat musiikit
+ ääninäyttely, tekstitys suomeksi
+ uudelleenpelattavuusarvo huipussaan
– turhautumista aiheuttavat überviholliset lopussa
+ ylistyssanavarasto loppuu!
JUONI: 10/10
+ mahtava ja mukaansatempaava tarina
+ hyvin suunnitellut hahmot
+ erinomaiset välianimaatiot
+ mahtava tarinankerronta
GRAFIIKKA: 10/10
+++ muuta ei voi sanoa, kuin Wau...
PELIN IDEA: 8/10
+ monia uudistuksia
– jatko-osa
– moninpeli ei tuo varsinaisesti mitään uutta
PELIN KÄYTTÖIKÄ: 10/10
+ pitkä tarina
+ eri vaikeusasteet tuovat haastetta
+ moninpeli tuo myös käyttöikää
++ eihän näin mahtavaa peliä voi olla pelaamatta!
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti